Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen annoin tyttärelleni luvan lopettaa monivuotisen harrastuksen. Harrastus alkoi olla vaativampaa eikä hän kokenut sitä enään mielekkääksi. Viimeinen vuosi on tainnut mennä äidin toiveesta....
Hassua, että lapsen harrastuksen loppuminen koskettaa myös minua. Melkein itku tuli kun soitin ja ilmoitin etttei tytär jatka enään. Viimeiset kuusi ja puoli vuotta harrastus on kuulunut viikottaiseen ohjelmaan. Ensimmäiset viisi vuotta kerran viikossa ja nyt viimeiset ajat kaksi kertaa viikossa. Pitkä aika ottaen huomioon, että ikää Pupulla vasta 10.
Onneksi hän jatkaa koulun liikuntakerhossa kerran viikossa. Näin liikunta säilyy jollain tavalla osana elämää. Itse löysin liikunnan vasta aikuisiällä ja se on ollut upea voimavara. Etenkin juoksu, mikä ei ole sidottu kelloon tai kalenteriin. Pakkasmittaria en kuitenkaan nyt lähde uhmaamaan, -15 astetta...hhrrrhh....
Saimme kyllä kulttuuri/liikuntaseteleitä vuoden alusta. On upeaa, että se käy molempiin "sielunhoitokeinoihin". Nyt ei voi syyttää pakkasta vaan pääsee liikkumaan sisätiloihinkin työnantajan avustuksella!!