Ajatelmia viikon uutisista

Puheenjohtaja Halla-Aho ohitti presidenttiehdokas Huhtasaaren kreationismin toteamalla, ettei tässä haeta biologian opettajaa, vaan presidenttiä. Opettajana tämän lauseen voi käsittää kahdella eri tavalla. Minusta se oli alentava. Suomen opettajankoulutus on huipputasoa ja koulutukseen on vaikea päästä. Kuten kaikissa valintatilanteissa, niin siinäkin toki sattuu pahoja huteja. Suomessa opettajalta vaaditaan laajaa monialaista osaamista. Opettaja ei voi tuoda esille vain omaa maailmankatsomustaan ja pitää siitä itsepintaisesti kiinni. Katsomusaineiden opetuksen tulee myös olla tunnuksetonta ja jos siitä poikkeaa, niin tekee virkavirheen. Biologian opettaja ja kaikki muutkin seuraavat opetussuunnitelmaa, mikä on normi. Siinä ei auta hihhuloida. Minusta tämä sama koskee tasavallan presidentin toimenkuvaa. Hänen toimintaansa ohjaa laki ja hänen tulee olla koko kansan edustaja, ei yhden asian tai maailmankatsomuksen esilaulaja.

Kaupunkitasolla on puhuttanut Österbladin -kaavavalmistelu. Suurin huoli tuntuu nousseen yhden ravintolan kohtalosta. En missään nimessä itsekään toivo kyseisen liiketoiminnan loppumista, mutta Siitähän tässä ei ole oikeastaan kyse. Kyse on kaupunkisuunnittelusta. Ensinnäkään ei ole missään sanottu, että kyseiset puutalot tulee purkaa. On tosin aiheellisesti esitetty, että niiden kunto tulee selvittää ja tehdä korjaustarvearvio. Talot ovat huonossa kunnossa ja ne tarvitsevat ehdottomasti kunnostuksen. On ymmärtääkseni täysin mahdollista korjata nuo puutalot jo kulttuurimaiseman vuoksi ja täydennysrakentaa sisäpihalle, nythän se on parkkipaikkana. Turun keskusta ei kehity, jos vastustamme kaikkea. Tuossa korttelissa on kaikki mahdollisuus viihtyisään toiseen kävelykatuun vanhoine rakennuksineen täydennettynä maisemaan sopivilla uudisrakennuksilla.

Asuinalueiden segregaatio on pysäytettävissä

Asuinalueiden segregaatio, eriarvoistuminen, on monen yhtälön summa. Yhtenä suurena tekijänä on liian yksipuolinen asukasrakenne ja asuntojen hallintamuoto. Asumisen kulurakenteet ovat myös alueittain hyvin eritasoisia ja asuntotuotanto on keskittynyt enimmäkseen tietyn kokoisiin asuntoihin, mikä rajoittaa monipuolisen asukasrakenteen syntymistä. On kuitenkin hyvä huomioida myös median ja mielikuvien vaikutus eri asuinalueiden houkuttelevuuteen. Aina nuo mielikuvat eivät kuitenkaan ole totuudenmukaisia, mutta valitettavan tiukassa ihmisten mielissä.

Meillä Turussa yhtenä esimerkkinä on Pansio-Perno –alue, mistä uutisointi on lähinnä negatiivista. Alueella on kuitenkin hyvin monimuotoista asumista ja ihmisten ikärakenne sekä sosioekonomiset taustat ovat hyvin monipuolisia. Alueelta löytyy useita eri talotyyppejä kerrostaloista rivitaloihin ja jo kulttuurihistoriallisesti merkittävä omakotitaloalue. Pansio-Pernosta löytyy niin vuokra-kuin omistusasuntoja. Alueella on hyvät palvelut niin kirjastoineen kuin terveydenhoitopalveluineen ja julkinen liikenne toimii. Tonttimaata riittäisi uusille omakoti- ja rivitaloasunnoille peruskorjattavien kerrostalojen rinnalle.

Jotta tämä mielikuva, niin Pansio-Pernon , kuin muidenkin lähiöiden kohdalla saadaan murrettua, niin lähiöitä tulee kehittää osana kaupunkikokonaisuutta, ei ainoastaan erillisinä saarekkeina.

Saareke –ajatuksen ongelma on se, että lähiön ympäristön kaavoitus menee usein teollisuuden ehdoilla ja alue ympäröidään muulla kuin asuntotuotannolla. Tämä taas aiheuttaa negatiivisen mielikuvan alueesta piippujen varjossa.

On nähtävä alueen mahdollisuudet. Asemakaavaa voidaan muuttaa alueiden tarpeiden muuttuessa. Tulevaisuuden tavoitteena voisi olla merellinen Pansio; onhan vastarannallakin avointa rantaviivaa ja arvoasuntoja.

Alueiden segregaatiokehitys on mahdollista pysäyttää. Kaavoituksessa on huomioitava koko kaupunkikuvan kokonaisuus, Monipuoliseen asumisrakenteeseen tarvitaan riittävästi tonttimaata kohtuuhintaisille omistus –ja vuokra-asunnoille. Kun kunnalla on laaja maanomistus, niin tällöin kunnan asema on vahvempi kiinteistömarkkinoilla ja asuntotuotannon ohjaaminen on helpompaa.

Pitääkö olla huolissaan?

Tukholman ja Pietarin tapahtumat saivat liikeelle vilkkaan turvallisuuskeskustelun. Kuten arvata saattaa, niin keskustelu muuttuu hiljalleen ääriryhmien väliseksi nokitteluksi, millä ei ole enää mitään tekemistä turvallisuuden kanssa.

On totta, että uhka on olemassa jo Suomessa. Tämän on supo vahvistanut jo aikaa sitten.
Meitä viranomaisia tiedotetaan asioista ja tilanteita seurataan. Supo on nostanut uhkatasoa jo kesällä 2014. Tämä koskee niin ulkomaista uhkaa kuin kotimaan radikalisoitumista.

On siis syytä jättää hokema "Ei anneta pelolle valtaa", koska pelko on  hengissä säilymisen ehto. Uhkakuvien maalailu on eri asia, kuin terve varautuminen. Jos jätämme pelkäämättä ja ummistamme silmämme, niin annamme luvan ääriliikkeiden toiminnalle. Tämä toimii samoin kuin hiljainen koulukiusaamisen hyväksyminen.

Ääriliikkeet, niin ulkomailta kuin Suomesta, niin oikealta kuin vasemmalta ovat uhka turvallisuudellemme. Ääriliikkeet toimivat tunteiden ja olettamuksien varassa. Jos jätämme turvallisuuskeskustelun heille, on yhteiskuntamme entistä turvattomampi.
Esimerkiksi kuntavaalit eivät voi olla näiden ääriliikkeiden mellastuskenttä; Turun kaupunki ei luo valtion maahanmuuttopolitiikkaa, ympäristölinjauksia tai työehtosopimuksia vaikka ääriliikkeet näillä viime metreillä ratsastavat.

Tunnustetaan uhka ja toimitaan vastuullisesti turvallisuuden eteen. Ollaan tarpeeksi, mutta ei liikaa huolissaan, noudatetaan lakeja ja toimitaan huutelun sijaan.

Keskusta kehittyy, miten käy lähiöiden

Keskustaa koskevat kaavoitusasiat ovat ne jotka nousevat uutiskynnyksen yli ja saavat niin valtuutetut kuin muut kuntalaiset valppaiksi. Tämä on tärkeää, koska asummehan upeassa kulttuurimaisemassa, millä on suuri historiallinen arvo koko maallemme. Keskusta tarvitsee uudistusta elinvoimaisena pysymiseen maisemallisia tekijöitä kunnioittaen. Keskustan ensimmäinen kunnostuskohde on tori ja sen pinta, jotta toriostokset hoituvat myös rollaattorilla ja lastenvaunuilla ,maisemallisista asioista puhumattakaann.

Mutta mutta...On aivan selkeästi havaittavissa alueellista arvottamista kaavoituksessa. Joko se on tiedon puutetta tai puutteellisten tietojen seurausta.
Kun Perno-Pansioon nousee uusia tuotantolaitoksia niin alueen asukkaat saavat lukea niistä lehdistä. Kun Jäkärlän asukkaat ovat jäämässä Maarian kaavoituksen jälkeen liikennepussiin, niin siihen vaaditaan kova taistelu asian korjaamiseksi. Näistä emme lehdistä lue ennen, vaan vasta jälkeen. Tähän on tultava korjausliike, jotta turkulaiset ovat tasapuolisessa asemassa-

Turussa on paljon hienoja lähiöalueita, joihin tulee satsata. Lähiöiden kaavoituksessa tulee huomioida, että se palvelee koko ikärakennetta. Tämä tarkoittaa niin pienten kuin perheasuntojen rakentamista, koulu- ja terveydenhoitoplaveluiden saatavuutta ja panostusta alueen liikenteeseen. Lähiö turvaa oman turvallisen lähikoulumatkan, kohtuullisen matkan terveyskeskukseen ja muihin palveluihin. Niin Pansion kuin Hirvensalon väylät on pidettävä auki ja kulkukelpoisina.

Tasapuolisuus ja alueiden moninaisuus on rikkaus, ei arvottava tekijä.

Mitä koulu todella tarvitsee

Viime aikoina lehtien palstoilla on puhuttu niin inkluusion, rajoitettujen ryhmäkokojen kuin keskitetyn palvelun koulujen tarpeellisuudesta. 
Halutaan pienempiä ryhmiä, lähettää pois, pitää lähikouluperiaate tai rakentaa pienluokkia. 
On kuitenkin ehkä kapea-alaista puhua vain ja ainoastaan edellä mainitulla tavalla. Tai ottaa esille resurssit, kuitenkaan ehkä näkemättä laajaa kuvaa mitä se tarkoittaa. Usein resurssit nähdään rahan symbolina, mutta sanalla on myös muita merkityksiä. Itse näen sen voimavarana ja toiminnan edellytyksen määreenä.

Ryhmäkokojen rajaaminen on ensiapu, mutta se ei kerro kaikkea. Ryhmästä riippuen haasteita voi olla jo kymmenen oppilaan kanssa ja toisaalta joku 28 oppilaan luokka toimii hyvin. Pienryhmä tukee oppijaa parhaassa tapauksessa yksilöllisemmin.

Inkluusion periaate on yhteistyö ja joustavuus, ei jatkuva järjestely. Keskitetyn palvelun kouluille on paikkansa. Jo tilojen suunnittelu ja opettajien erityisosaaminen ja apu tiettyihin haasteisiin löytyy sieltä silloin, kun oman lähikoulun tukitoimet eivät enää riitä.

Vilpittömästi ymmärrän nämä kaikki ajatukset ja toiveet. Ne sisältävät lopuksi saman ajatuksen siitä, mitä koulu todella tarvitsee tänä päivänä.  
Koulu tarvitsee riittävästi aikuisia. Kun koulussa on tarpeeksi aikuisia, joilla on laaja moniammatillinen osaaminen, niin silloin on mahdollisuus toteuttaa oppilaan tuki mahdollisimman hyvin.

Joustavat luokkajärjestelyt toimivat silloin, kun koulussa on aikuisia, joiden työjärjestys tiettyjen tuntien sisällä on liikkuva. Luokkia voidaan jakaa joustavasti tarpeen mukaan. Joskus tarvitaan tukea vain tiettyihin tilanteisiin ja lyhyemmän aikaa. Pienryhmien koko ja koostumus voi tällöin olla vaihteleva. Tämä vaatii oppilaslähtöistä tapaa ajatella, toimivien toimintamallejen luomista ja uskoa työn merkityksellisyyteen.
Tässä kohtaa puhutaan sitten resursseista rahana. Tarvitaan riittävästi euroja, jotta on varaa palkata joustavien opetusryhmien opettajia samanaikaisopettajiksi, pienryhmäosaajiksi ja työparityöskentelyyn luokanopettaja- ja aineenopettajajärjestelyiden rinnalle.

Tämän päivän koulu kohtaa hyvin erilaisia oppijoita ja perheitä, joiden elämäntilanteet ja tuen tarve vaihtelee. Koululla on tässä paikkansa moniammatillisena toimintaympäristönä olla perheiden tukena. Osaamista löytyy, sille on vain annettava mahdollisuus. 

Rautalankamalli kaupungin kiinteistönhoitopalvelujen kilpailutusten seurauksista

Pari vuotta sitten yhdessä sosiaalisen median sivustolla eräs toista laitaa oleva kuntapoliitikko arvioi kirjoitustani kaupungin toimintojen yhtiöittämisestä ja sen vaikutuksista kuntatoimijoiden arkeen. Arvostelussa mm. puututtiin siihen, että esittämäni arvio kustannusten kaatumisesta esimerkiksi koulujen budjettiin ei pidä paikkaansa. Nyt kun asia kulminoituu uuden budjettivuoden alettua, niin on syytä avata mitä yhtiöittämisen mukanaan tuomat kilpailutukset tuovat konkreettisesti mukanaan ja avata, että kyllä ne kustannukset kaatuvat juurikin toimijan niskaan.

Otetaan nyt esimerkiksi koulun toiminta, koska suurimmassa osassa Turun kouluja on niin siivous- kuin kiinteistöpalvelut kilpailutettu.

Alkuun niin siivous- kuin kiinteistöpalvelut olivat kaupungin omaa toimintaa. Paulat ja Karit pitivät yhteistyössä koulun kunnossa. Kiinteistönhoitaja tunsi talon ja sen ympäristön. Siistijät samaten ja se näkyi työn laadussa. Kun siistijä huomasi pimentyneen valaisimen, niin hän kertoi siitä suoraan kiinteistönhoitajalle. Sama toimi toisinpäin muissa asioissa. Keittiön kanssa sovittiin jouhevasti monet asiat. Rehtori ja opet eivät tuolloin edes tienneet jonkin olevan epäkunnossa, koska se korjattiin hetkessä. Viitisen vuotta sitten voitiin puhua vielä kiinteistönhuollosta ja – hoitamisesta.

Kaupungin yhtiöittäessä nuo palvelualat ei suuria muutoksia heti tullut. Muutoksena näkyi se, että asioiden hoitamiseen alettiin täytellä lomakkeita ja niille alkoi tulla hintaa. Kun järjestettiin kilpailutuksia eri toimijoiden välillä, niin koko järjestelmä muuttui.

Kilpailutukset voitti tietysti halvimman tarjouksen tehnyt toimija ja se ei ollut monessakaan tapauksessa kaupungin yhtiö. Monet isot toimijat haluavat kaupngin kukkarolle, vaikka toimintaympäristö on totaalisen tuntematon. Koulua ei hoideta samoin kuin kerrostalon kahdeksaa rappukäytävää.Kilpailutusten yhteydessä oli lisäksi n”unohdettu” kysyä käyttäjän eli koulujen henkilökunnan mielipiteitä ja tarpeita kiinteistönhoidon ja siivouksen suhteen.

Kiinteistöpalveluiden kilpailutuksen yhteydessä oli ajateltu jättää käyttäjäpalvelut kokonaan pois. Ne olisivat lisäpalveluina ostettavissa. Käytännössä tämä tarkoittaa koulussa esimerkiksi sitä, että kun kuljetusliike toimittaa 400 kiloa materiaaleja koululle, niin ei ole ketään jolle suoranaisesti kuuluisi olla ottamassa se vastaan ja siirtää sille kuuluviin paikkoihin. Tässä kohtaa on siis se lisäpalvelun oston paikka. Eräs toimija laskuttaa 60euroa tunti käyttäjäpalveluista. 

Koska koulut ovat kokonaisbudjetoinnissa, niin tässä kohtaa rehtori miettii käyttääkö hän tuon rahan oppilaiden hyväksi vai maksaa pörssiyhtiölle siitä palvelusta, mikä tuotettiin ennen kaupungin omalla palvelulla ilman että koulun budjettia rokotettiin. Valittavana on kaksi tuntia kantohommaa vai kuusi Aapista. Lopputuloksena on todennäköisesti se, että rehtori, koulusihteeri ja paikalle osuneet opettajat purkavat tuon monen sadan kilon lastin. Meillä on tällä hetkellä myös monta kallispalkkaista postinkantajaa, kun reksit omalla autollaan hakevat posteja sen sijaan, että maksavat siitä tuon 60e/h.

Kilpailutuksen hinta on laskettu niin alas, että käytännössä sitä ei ole mahdollista toteuttaa. Koulutilat rapistuvat hoidon puutteesta ja hoitamattomat pihat aiheuttavat useita vaarallisia kaatumisia koulun alueella.

Siivouksesta on vähennetty tunteja. Siistijät juoksevat rakennusten väliä, jotta ehtivät tekemään tuon kaiken lasketussa ajassa. Henkilöt vaihtuvat jatkuvasti, koska työ on niin kuormittavaa. Se taas näkyy työssä, koska omaa isoa aluetta ei opi nopeasti tuntemaan.

Hinta näille töille on ollut aina ennenkin, mutta se ei ole mennyt opetuksen budjetista ylimääräisinä kuluina. Koulutulokkaat saivat automaattisesti jäätelönsä tutustumispäivän päätteeksi, postipaketit tulivat opehuoneeseen, vihot kantautuivat varastoon ja lattiat kiilsivät konetuksen jäljiltä. Tämä kaikki tapahtui ilman, että rehtorin piti täyttää siitä yhtään ilmoitusta mihinkään järjestelmään, saatikka joutui miettimään kannattaako tähän käyttää opetuksen rahoja.

Nämä asiat kertautuvat kaikkialla kaupungin toimipisteissä. Koulut eivät ole suinkaan ainoat toimipisteet, jotka kamppailevat em. asioiden kanssa.

Voin vakuuttaa, että kyseessä ei ole poliittinen jargonia, vaan tämä tarina on tosi. T. reksi&blanketteja täyttävä postinkantaja

Aika, jolloin käytösetiketti katosi

Digitalisaatio tuo mukanaan paljon mahdollisuuksia. Se tuo uusia työpaikkoja, nopeuttaa ja helpottaa eri prosesseja ja parhaimmillaan palvelee eri alueiden joustamatonta yhteistyötä.

Kuten monet uudet asiat, niin digitalisaation mukanaan tuoma eri välineiden käyttö vaatii totuttelua, oppimista ja käyttöetikettiä.

Sosiaalinen media ja viestilaitteisto on yksi näkyvä osa digitalisaation vaikutuksista ihmisten elämään. Digitalisaatio ei ole ainoastaan käytännön ratkaisuja, vaan se vaatii ajattelun muutosta. Nopea siirtyminen nykyisiin nonstop-viestimiin on luonut harhan siitä, että mitä vain ja kenelle vain, voi sanoa mitä tahansa ja milloin tahansa. Sen lisäksi, että viestimet ovat tuoneet mahdollisuuksia, niin  se on vääristänyt kommunikointiamme.

Tämä näkyy jo alakouluikäisisten lasten keskinäisessä viestimisessä. Kiusaaminen ja ryhmäviha on ok, koska se on vaan läppää. Aikuisen toiselle sosiaalisessa mediassa tai viestillä lähetetty solvaus on sarjassa "sanoin vaan mielipiteeni". Olemme hyväksymässä tätä osaksi kulttuuriamme ja syynä on vain ja ainoastaan välineen hallitsemattomuus.

Oma ammattina ja avoimuuteni ovat aiheuttaneet useita ylilyöntejä viestijien tahoilta. 

Toimintaa kohtaan on jopa toivottavaa saada kritiikkiä, mutta henkilökohtaisella solvaamisella ei päästä mihinkään.
Itsekin olen valitettavasti alkuTwitter -huumassani tähän sortunut, mutta kantapään kautta väitän oppineeni että vain asioita voidaan arvioida perustellusti.

Tämä solvaus -kulttuuri on tullut myös politiikan sisälle ja sitä seurataan kuin suurta farssia. Surullista on se, että suuret yhteiset asiat jäävät huutelulle toiseksi. Kritiikki ja eri mieltä olemisen perustelut ovat kaukana nykyisestä irvailusta.

Ei ole ymmärretty, että laki on edelleen sama koskien kunnioittavaa kohtelua, yksilön oikeuksia ja velvollisuuksia. Edelleenkään ei ole oikein eikä edes sallittua lähettää vihaviestejä. Onneksi poliisin kanta viestihäirintään on kohentunut viime aikoina ja sitä ei nähdä enää harmittomana naapurihuuteluna. Uhkailu on aina uhkailu ja oikeudessa läppä muuttuu todeksi.

Me yhdessä voimme muuttaa suunnan pitämällä nollatoleranssia loukkaavaa kielenkäyttöä kohdatessamme. 

Kenenkään ei tarvitse kuulla olevansa rikollinen, narsisti tmv vain siksi, että jollakin ei ole käytösetiketti hallussa. Yhtään uhkailua ei tule sietää siksi, että joku haluaa sanoa vain mielipiteensä.

Sanotaan viestimissä vain ja ainoastaan se, mikä on ihmisyyden puitteissa hyväksyttävää.