Päivystyksessä

Olen ollut jo kolme päivää kuumeinen ja olo on ollut heikko, vatsakipu ainoa muu oire. Ajattelin, että särkylääkkeillä tauti lähtee ja pääsenpä töihin kun kuume pysyy aisoissa. Varmuudeksi soitin päivystykseen jo eilen illalla ja pyysivät käymään. En kuitenkaan mennyt kun ajattelin että selviän varmaan seuraavaan arkipäivään, en siis veisi jonkun toisen akuutimman tapauksen aikaa.

Olo kuitenkin huononi ja päätin mennä lääkäriin. Pääsin yllättävän nopeasti sairaanhoitajalle, joka oasi asiansa. Palvelu oli tehokasta ja asiantuntevaa. Lääkärille odotin jonkin aikaa, mutta kohtuullisesti kuitenkin. Diagnoosina munuaistulehdus ja lääkemäräys.

Nyt täytyykin kiittää hyvästä palvelusta Turun päivystyksen henkilökuntaa. Kunpa vaan meillä olisi varaa palkata noita upeita ammattilaisia enemmän, jotta jokainen turkulainen saisi yhtä hyvää palvelua! Näinhän ei nyt ole.

Rakas kallis koti

Tulin juuri iltalenkiltä. Ihailin Portsassa upeasti hoidettuja taloyhtiöitä; monet niistä on vastikään maalattu ja pihoja laitettu. On hieno juttu, että vanhoista arvokkaista taloista pidetään hyvää huolta. Talojen säännöllinen kunnossapito takaa myös sen, että asumiskustannukset pysyvät kohtuudessa. Hoitovastikkeet eivät nouse yllättäen pilviin kun perusjutut pidetään kunnossa ja yhtiö kerää vararahastoa.

Kaikissa yhtiöissä ei valitettavasti kuitenkaan näin toimita. Itse odotan kauhulla taloyhtiömme yhtiökokousta. Vuosikaudet asioita on vastustettu vastustamisen "ilosta" ja näin ollen moni asia on jäänyt hoitamatta. Nyt talot alkavat olla siinä kunnossa ettei remonteilta enää säästytä. Kun kaikki joudutaan tekemään kerralla, niin lasku tulee olemaan hurja. Meidän perheessä muutaman kympin vastikkeen nousu vaikuttaa ja tässä tapauksessa puhutaan todnäk suuremmistakin summista. Mitään vararahastoakaan ei ole olemassa.

Miten eläkeläinen tai yh-perheet selviävät yllättävistä menoista, joita ei ole itse aiheuttanut? Olen yrittänyt aktiivisesti puolustaa järkevää viiden vuoden suunnitelmaa, mikä myös tulisi toteuttaa. Näin voisi edes hiukan ennakoida tulevaa.

Olen ollut yhteydessä ryhmämme edustajaan ja ehdottanut uuden lakialoitteen läpi viemistä. Laki määräisi taloyhtiöt keräämään pientä vararahastoa ja velvoittaisi siihen, että yhtiötä hoidetaan. Juuri tuli uusi asunto-osakelaki, joka osittain velvoittaa tarkempaan valvontaan ja asioiden hoitoon, mutta tuo vararahaston ylläpitäminen sieltä puuttuu.

Tämä suojaisi meitä asukkaita siltä, ettemme ole pakotettuja luopumaan kodeistamme taloudellisista syistä. Meillä kaikilla kun ei ole itselläkään sitä vararahastoa.

Kannustusta työntekoon

Demarit julkaisivat vaihtoehtobudjetin tänään. Yhtenä merkittävänä asiana on pienituloisten verotuksen keventäminen ja sitä kautta kannustus työntekoon. Sain tänään viestin, missä kerrottiin kuinka merkillistä nykyinen verotus oikein on; kotona saat saman rahan kuin pienipalkkaisessa työssä ja säästyy vielä matkakustannuksetkin. Halu työhön on kova, mutta verotus hoitaa sen niin, että töihin meno ei taloudellisesti kannata.
Pääomaverotuksen progressiivisuus tulisi myös ottaa käyttöön. Ei ole oikeudenmukaista, että pienyrittäjä maksaa saman pääomaveron kuin ison konsernin pomo.
Joku roti tähän täytyy saada. Josko ensi vaalit muuttaisivat suunnan!!

"Te poliitikot"

Kuuli eilen kuuluvansa otsikossa mainittuun ryhmään. Sinänsä ihan mukavaa, että minut sellaiseksi mielletään, mutta kaikkien yhteen niputtaminen ei liene tarkoituksenmukaista. Meitä poliitikkoja on monenlaisia erilaisine arvomaailmoineen ja ajatuksineen.

En näe itseäni kuulumassa samaan ajatusmaailmaan esimerkiksi Jurki Kataisen tai Timo Soinin kanssa. Poliitikkoja hekin, mutta tuskin hekään kannattavat minun poliittista ajattelumalliani.

On vaarallista, että tuollaista ajattelutapaa viljellään. Mistä se kertoo? Tyytymättömyys nykyiseen vai tietämättömyys? Tai molemmat?

Itse olen ollut aina sitä mieltä, että jos on tyytymätön johonkin niin asia ei ratkea valittamalla. Täytyy toimia ratkaisukeskeisesti ja toimia muutoksen eteen. Kaikkia se ei kiinnosta, siksi on "meitä poliitikkoja" joilla intoa siihen riittää,

maanantai-mietteitä

Mietin taas tänään kuinka onnekas saan olla kun minulla on töitä. Ja vieläpä sellainen työ, mistä pidän oikein kovasti. On hienoa saada tehdä työtä lasten parissa. Toisinaan kun katson heitä, niin mietin sitä millaisen tulevaisuuden he saavat. Onko heillä töitä, puhdas luonto, terveyttä ja katto pään päällä? Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta voin yrittää ohjata heitä oikealle tielle. Parasta lienee jos saan heidät luottamaan itseensä ja omaan osaamiseensa. Ja suuri vastuu on meillä aikusilla muutenkin, tämän päivän päätökset tulevat näkymään heidän elämässään kun ovat aikuisiässä. Ei siis hölmöillä ja tuijoteta omaan napaan vaan katsotaan eteenpäin ja otetaan vastuu päätöksistämme.

Uskonnon opetuksesta

Useat sanovat, että tämä aihe on liian vaikea poliittisesti ottaa esille. Minä kuitenkin viikoittain olen vastakkain asian kanssa oman ammattini kautta.

Evlut opetusta antaa luokanopettaja, on sitten uskossa tai ei. Muilla uskonnoilla on kuitenkin omat opettajansa, jotka ovat vakaumuksellisesti oman kirkon takana. Evlutit ovat siis huonommassa asemassa ja tästä ei koskaan puhuta!

Kouluun tarvitaan yhteinen uskontojen opetus, johon osallistuu kaikki. Kirkoille annetaan koulusta tila oman uskonnon opetukselle, mikä tapahtuu koulupäivän jälkeen.

Näin saamme laadukasta oman uskonnon opetusta ja säästymme suurilta kuljetuskustannuksilta, joita nykyinen järjestelmä luo. Tällöin uskonnon opetus ei ole pois koulun muusta resurssista vaan se tulee ulkopuolelta, kirkolta mille se kuuluu.

Ollako vai eikö olla?

Elämä tuntuu keksivän uusia kuvioita niitä pyytämättä. Työnkuva vaihtuu ikävien asioiden vuoksi ainakin hetkeksi. Siis minulla kaikki ok, mutta toisaalla eletään ikäviä aikoja ja on minun vuoro astua remmiin hetkeksi.
Mahdollisuus on hieno ja upea luottamuksen osoitus, mutta näin ei olisi toivonut sen menevän.
Olen aiemminkin kirjoittanut ja pohtinut elämän yllätyksellisyyttä, koskaan ei voi laskea tai suunnitella elämäänsä tarkalleen.
Toivon voimia työtoverilleni suuren ikävän keskellä.