Kun köyhän kakara on arvottomampi kuin rikkaan rimpula

Meillä aikuisilla on voimakkaat mielipiteet siitä mikä on lapsen ja nuoren parhaaksi ja siitä, mikä on oikeudenmukaisin tapa toimia. Usein tämä näkökulma on kuitenkin vain meidän aikuisten ja unohdamme sen kuka on keskiössä; lapset ja nuoret. Viimeisimpinä niistä on hallituksen päätös subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Puhutaan vain siitä, että saadaan säästöä kun kotona olevat vanhemmat huolehtivat itse lapsistaan ja päiväkodin henkilötyövuodet saadaan alas. Entä se lapsi, joka jää kotiin. Kuka miettii asiaa hänen kannaltaan. Päivähoito ei ole ainakaan tähän saakka ollut mitään säilyttämistä, vaan siellä on kasvatusalan ja hoitotyön ammattilaiset päivittäin työssään. Lapsi oppii erilaisia ryhmätyötaitoja ja saa virikkeita kasvun ja kehityksen tueksi. Se lapsi, joka jää kotiin jää näistä paitsi. Ja se kotiin jäävä lapsi on useinmiten työttömän lapsi. Toinen suuri ryhmä on lapset, joiden toinen vanhempi on hoitovapaalla. Perheen eläessä epävarmuustekijöiden alla niukalla toimeentulolla aiheuttaa lapsen kotiin jäämisen, koska yhteiskunnalla ei ole tähän kuulemma varaa. Onko yhteiskunnalla sitten varaa kouluun tultaessa taata erilaiset tukitoimet, jotta saadaan erot päivähoidossa olleiden kanssa kurottua kiinni. Harva meistä äideistä muun kotityön ohella pystyy suunnittelemaan virikkeellistä toimintaa lapsille samoin kuin alan ammattilaiset. Kaikkein mauttomin peruste on se, että onhan ennenkin näin ollut. Niinpä, ennen oli myös huutolaislapsia, sekö on sitten hyvä jos palataan menneeseen. Entä se lapsi, jonka vanhemmilla on sosiaalisia ongelmia, eikö hänellä ole oikeutta edes päivisin päästä seuraamaan tavallista toimintaa ja saada leikkiseuraa muista lapsista. ' Tämä päätös rajaamisesta on selkeä päätös siitä, että rikkaan lapsi on arvokkaampi.