Kun köyhän kakara on arvottomampi kuin rikkaan rimpula

Meillä aikuisilla on voimakkaat mielipiteet siitä mikä on lapsen ja nuoren parhaaksi ja siitä, mikä on oikeudenmukaisin tapa toimia. Usein tämä näkökulma on kuitenkin vain meidän aikuisten ja unohdamme sen kuka on keskiössä; lapset ja nuoret. Viimeisimpinä niistä on hallituksen päätös subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Puhutaan vain siitä, että saadaan säästöä kun kotona olevat vanhemmat huolehtivat itse lapsistaan ja päiväkodin henkilötyövuodet saadaan alas. Entä se lapsi, joka jää kotiin. Kuka miettii asiaa hänen kannaltaan. Päivähoito ei ole ainakaan tähän saakka ollut mitään säilyttämistä, vaan siellä on kasvatusalan ja hoitotyön ammattilaiset päivittäin työssään. Lapsi oppii erilaisia ryhmätyötaitoja ja saa virikkeita kasvun ja kehityksen tueksi. Se lapsi, joka jää kotiin jää näistä paitsi. Ja se kotiin jäävä lapsi on useinmiten työttömän lapsi. Toinen suuri ryhmä on lapset, joiden toinen vanhempi on hoitovapaalla. Perheen eläessä epävarmuustekijöiden alla niukalla toimeentulolla aiheuttaa lapsen kotiin jäämisen, koska yhteiskunnalla ei ole tähän kuulemma varaa. Onko yhteiskunnalla sitten varaa kouluun tultaessa taata erilaiset tukitoimet, jotta saadaan erot päivähoidossa olleiden kanssa kurottua kiinni. Harva meistä äideistä muun kotityön ohella pystyy suunnittelemaan virikkeellistä toimintaa lapsille samoin kuin alan ammattilaiset. Kaikkein mauttomin peruste on se, että onhan ennenkin näin ollut. Niinpä, ennen oli myös huutolaislapsia, sekö on sitten hyvä jos palataan menneeseen. Entä se lapsi, jonka vanhemmilla on sosiaalisia ongelmia, eikö hänellä ole oikeutta edes päivisin päästä seuraamaan tavallista toimintaa ja saada leikkiseuraa muista lapsista. ' Tämä päätös rajaamisesta on selkeä päätös siitä, että rikkaan lapsi on arvokkaampi.

Pansio-Pernoon tarvitaan toimenpiteitä puheiden ja lupausten sijaan

Pansio-Pernoon tarvitaan toimenpiteitä puheiden ja lupausten sijaan Maanantaina 7.9.15 Turun kaupunginhallitus päätti Pernon koulun ottamiseksi SPR:n hätämajoitustilaksi. KH:n päätösehdotuksessa oli lauselma, että samalla käynnistetään valmistelu Pansio-Pernon alueen kehittämiseksi. Tiistaina 15.9 Pansiossa järjestettiin asian tiimoilta asukkaiden tiedotustilaisuus. Tiedotustilaisuuden sijaan olisimme toki toivoneet asukaskuulemista ENNEN kh:n päätöstä. Tuossa tilaisuudessa nousi esiin paljon kysymyksiä juurikin alueen kehittämisen kannalta. Selkeitä vas-tauksia kysymyksiin ei juurikaan tullut, ehkä niitä ei oltu mietitty. Mainittakoon myös se, että Pernon kouluun tehtävä hätämajoitustila vaati rakennusluvan tilan käyttötarkoituksen muuttamiseksi ja tuo lupa myönnettiin viideksi vuodeksi, eikä lyhyelle aikavälille kuten SPR:n edustaja asukastilaisuudessa meille kertoi. Pansio-Pernossa on aiemmin toiminut vireä asukastoimikunta, mikä on ajanut alueen asioita ansiokkaasti. Tällä erää toiminta on ollut enää muutamien aktiivien varassa ja siitä kiitos heille. Pansio-Perno on ollut selkeästi unohdettujen alueiden joukoissa. Tämä näkyy jo mm. alueen viheralueiden hoidossa, mihin Mikko Hellsten jo otti kantaa tällä palstalla loppu kesästä. Kirjoitin kuluvan vuoden huhtikuussa (TS 14.4.15) Pansio-Perno –alueen asukkaiden toiveista alueen kehittämiseksi ja nämä samat asiat nousivat esille tuossa tiistain 15.9 asukastilaisuudessa. Tärkeimmät toiveet olivat liikunta-/monitoimitilat, uimaranta ja Pernon koulun terveiden tilojen hyödyntäminen. Näitä samoja asioita ja toiveita on pyöritelty jo parikymmentä vuotta. On niin alueen hyvinvoinnin kuin talouden kannalta järkevintä toimia nyt, eikä vasta hankerahoituksen kautta kun maito on jo maassa. Tästä meillä on kaupungissamme jo yksi lähiö – esimerkki. Nyt me alueen asukkaat odotamme konkreettisia, pikaisia toimenpiteitä viitaten tuohon kaupunginhallituksen päätökseen. Taru Pätäri Pansio

Vielä kerran yhteisestä katsomusaineesta

Monikulttuurisuus – keskustelu käy taas kuumimmillaan ja sitä myötä lähes koko hallitus on kertonut tukevansa monikulttuurista ja kansainvälistä Suomea. Jotta se ei jäisi pelkäksi sanahelinäksi, niin olisi syytä lähteä toteuttamaan noita ajatuksia käytännön toimenpiteillä. Iso askel olisi koulun katsomusaineiden opetuksen yhtenäistäminen. Yhteinen katsomusaine opettaisi ymmärtämään eri kulttuureja ja niiden taustoja. Koulu on tärkeä kasvattaja opetuksen ohella. Koulussa opetellaan yhteistoiminnallisuutta, asioiden syy-seuraussuhteita ja kokonaisuuksien ymmärtämistä. Monikulttuurisuus ei kuitenkaan toteudu siten, että eri katsomusaineiden opetus on edelleen koulun tehtävä. Eri uskonnoilla on omat opetussuunnitelmansa ja ryhmänsä. Se ei ole monikulttuurisuutta vaan erottelevaa ja arvottavaa. Tällä hetkellä opetus toteutetaan niin lähi- kuin etäopetuksena. On evlut -, islam-, katolinen-, ortodoksi- ja elämänkatsomustiedon ryhmät. Lapset jaotellaan ja erotetaan omista ryhmistään näiden tuntien aikana ja heille opetetaan eri asioista eri näkökulmista. Kärjistettynä voisi sanoa, että yhdelle kerrotaan Jumalasta, toiselle Allahista ja kolmannelle opetetaan evoluutiosta. Tämä on seurakuntien tehtävä, ei koulun. Kouluun mahtuu kaikki, ei vain tietyn ajatusmaailman edustajat. Yhteinen katsomusaine – keskustelu herättää aina huolta siitä, miten etiikan opetus toteutuu. Siitä ei tarvitse olla huolissaan, sillä se kuuluu kasvatuksen piiriin, mistä jo alkuun mainitsin. Enemmän olisin huolissani, jos se kuuluisi vain yhden viikkotunnin varaan eikä jokapäiväiseen toimintaan. Onkin ilahduttavaa, että Turussa tuota katsomusaine –kokeilua on lähdetty toteuttamaan kahdessa edistyksellisessä yläkoulussa. Yhteisestä katsomusaineesta on puhuttu jo vuosikymmeniä, mutta se ei tunnu toteutuvan, vaikka kaikki järkisyyt niin lasten ryhmäytymisen, kulttuurien ymmärtämisen kuin talouden kannalta tukevat sitä. Suotavaa olisi, että uudistus koskisi koko Suomea ja kaikkia oppilaita. Tähän voi vaikuttaa monikulttuurisuutta tukeva hallitus. Jään odottelemaan toimenpiteitä. Ei mulla muuta.

Arvovalinnat ja laki ensin, sitten talkoot

Omassa koulussani on jo nyt säästöpaineita. Säästöjen tekeminen olisi helppoa, jos toimisin kuten nykyinen hallitus. Vetäisin vaan viivaa lukujen päälle ja laskisin prosentuaalisesti kaikilta kirjaustileiltä saman säästön. Se olisi siis helppoa, mutta ammattitaidotonta, osittain jopa lainvastaista. Siksipä lähdenkin siitä, että laki toteutuu, siten että oppilaan oikeus säilyy. Siitä, että inhimillisyys ja todelliset tarpeet otetaan huomioon, ja että arvovalinnat ovat tietoisia valintoja nostamaan, ei kyykyttämään. Meillä talkoisiin ei osallistu kaikki, vaan meillä autetaan ja nostetaan sitä joka tukea tarvitsee. Pitkällä aikavälillä valinta tulee tuottamaan tulosta.

Uusi tapa toimia tuo säästöjä ja onnistuneita tuloksia

Uusi tapa toimia tuo niin taloudellista säästöä kuin onnistuneita tuloksia Olemme jo vuosikymmeniä eläneet erilaisten hankkeiden ja projektien virrassa. Tämä näkyy kaikilla julkisen sektorin toimialoilla. Valitettavan usein projekteilla paikataan tilapäisesti jotain toiminnan aukkoa. Hankkeiden kautta saadaan usein käyttöön uusia toimintatapoja ja – malleja, mutta niitä ei saada rakenteisiin hankkeiden jälkeen perustelemalla resurssien puutetta. Tosiasiassa suurimmassa osassa tapauksissa ei ole kyse resursseista, vaan ainoastaan muu-toksen pelosta tai osaamattomuudesta johtaa muutosta. Kaste –hanke on tuonut paljon uusia tapoja mallinnettavaksi terveydenhuollon puolelle. Yhtenä esimerkkinä on jalkautuvan ja verkostoituvan nuorten mielenterveyttä tukeva toiminta (Jave), missä psykiatrisen sairaanhoidon ammattilaiset ovat jalkautuneet kouluihin. Toiminnan tarkoituksena on nuoren psyykkisten ongelmien varhaisempi tunnistaminen ja ennaltaehkäiseminen, nuorisopsykiatriseen erikoissairaanhoitoon lähettämisen tarpeen väheneminen ja huostaanottojen tarpeen ennaltaehkäisy. Työ tehdään nuoren lä-hiympäristössä eli kotona ja koulussa, jotta kynnys sitoutua yhteistyöhön on mahdollisimman matala. Turussa tämä hanke on toiminut seitsemässä eri koulussa, missä nuo tavoitteet on selkeästi saavutettu. Toiminta on tukenut myös koulujen moniammatillisuutta ja ollut tukena opettajien kasvatustyölle. Selkein onnistumisen mittari on kuitenkin se, että lähetteitä nuorten psykiatrian poliklinikalle on tehty aiempaa vähemmän. Jave on siis ennaltaehkäisyä ja varhaista puuttumista parhaimmillaan. Se on tuonut selkeää säästöä vähentämällä kallista erikoissairaanhoitoa ja tuonut apua ajoissa, ei vasta sitten kun ne kuuluisat kriteerit täyttyvät. Hanke on nyt loppumassa eikä sille näy jatkoa. Olisiko Turussa aika ottaa mallia esimerkiksi Raisiosta, missä toimintatapoja muuttamalla tehtiin lastensuojelussa miljoonan euron säästö. On kyse työn uudelleen järjestelyistä, järkeistämisestä ja kehittämisestä. Onnistuminen tuo lisäarvoa niin asiakkaille kuin työntekijöillekin ja selkeää taloudellista säästöä. Tarvitaan vain tahto tehdä toisin, löytyykö sitä?

Pansion asukaskuulemisia kaivataan

Turun Pansio on vireä lähiö niin asukkaiden, eri asumismuotojen kuin telakkatoiminnan ansiosta. Usein kuitenkin Pansion asukkaiden, niiden tärkeimpien, ääni on unohtunut kuunnella eri kaavamuutosten ja rakentamisen suunnittelussa. Tästä yhtenä esimerkkinä on omakotitalojen rajalle rakennettu koirapuisto, mikä ei ole paras sijainti talojen asukkaiden kannalta, eikä koiranomistajillekaan parkkialueen puuttumisen vuoksi. Koirapuistolle optimaalinen paikka löytyisi urheilukentän kupeesta nuorisotalon lähettyviltä. Suljetun, kosteusongelmaisen Pernon koulun alueelle suunnitellaan kaavamuutosta, mikäli suojelumääräykset sen sallivat. Kaavamuutoksessa sanotaan, että yhtenä vaihtoehtona on joko asuntotuotanto tai palveluasumisen laajentaminen koulun asemakaavan alueelle. Perno-Pansio alueella on jo kaksi palveluasumisen muotoa; Höveli ja Pansion hoitokoti. Tämä on erittäin hyvä asia ikääntyvän asukasryhmän kannalta. Alueen monimuotoisuuden säilyttämiseksi ei ole kuitenkaan mielekästä, että alueelle keskittyy ainoastaan yhden ikäryhmän palveluasumisen muotoja. Aluetta tulee kehittää nimenomaan eri asukas- ja ikäryhmät huomioon ottaen. Mikäli suojelumääräykset estävät uusiorakentamisen, niin koulun aluetta tulee kehittää asukkaiden toiveiden ja tarpeiden mukaisesti. Alustavasti on ajateltu koulun liikuntatilojen säilyttämistä ja tämä on ehdottomasti kannatettavaa. Kaupungissa on jatkuva pula liikuntatiloista ja – vuoroista. Liikuntatilojen kunnostaminen toisi arvokkaan lisäyksen tiloille ja alueen asukkaille se olisi tärkeää. Liikuntamahdollisuus omalla asuinalueella tukisi myös Eviva –hankkeen tavoitteita aktiivisuuden lisäämiseksi. Liikuntatilat palvelisivat eri ikäryhmiä ja samalla Pansion alakoulu voisi myös hyödyntää sitä. Alueelle se toisi myös positiivisen sävyn. Tilaa voisi kehittää myös monitoimitila-ajatuksella: kirjasto-nuorisotila-liikunta- ja erilaiset neuvontapalvelut saman katon alle. Meitä pansiolaisia ihmetyttää kuitenkin eniten se, että alueella riittää merenrantaa kilometreittäin, mutta se ei ole asukkaiden käytössä. Merenranta on kaavoitettu suurimmaksi osaksi satama-alueeksi ja on sen myötä aidattu edelleen, vaikka toiminta on osittain siirtynyt toisaalle. Kaupunki suunnittelee tosin, että rantaa voisi avata satama-alueen kaavan ulkopuolelle, mutta se ei palvele pansiolaisia, koska suoraa kulkuyhteyttä ei ole. Koivuluodon alue on ollut vuosikymmenet asukkaiden uimarantana ja ulkoilupaikkana, mutta nyt se on merivoimien suljettua aluetta. Koivuluoto aidattiin 1980 –luvulla ja perusteena käytettiin epäsäännöllisiä harjoituksia. Tuo peruste ontuu, koska siihen saakka alue oli ollut yhteiskäytössä ilman ongelmia. Kaupungin taholta lähestyttäessä on puolustusvoimat kieltäytynyt alueen avaamisesta. Tätä tulee harkita uudelleen. Vastarannalla Ruissalossa on vapaata rantaviivaa, mikä estää sen Pansiossa.

Mistä on tasa -arvo tehty?

Kirsi Kunnaksen tunnetussa runossa kysytään ”Mistä on pienet pojat tehty, mistä on pienet tytöt tehty.” Vastaukseksi annetaan, että sokerista, kukkasista, inkivääristä tai sammakoista, etanoista ja koiran häntätupsukoista. Olemme onneksi pitkälti edenneet pois tuosta määrittelystä, mikä erottelee meitä ihmisiä sukupuolen mukaan. Jokaisella tulee olla oikeus määrittää itsensä yksilönä, eikä annettujen odotusten mukaan. Suomi on ollut edelläkävijä monissa tasa-arvon uudistuksissa, mutta tekemistä tasa-arvon eteen kuitenkin vielä riittää. Suomalainen tasokas koulutus on takuu tasa-arvoiselle yhteiskunnalle. Viime aikoina huolta on kuitenkin nostattanut poikien ja tyttöjen tasoerot peruskoulun päättövaiheessa. Tutkimuksen mukaan peräti joka kahdeksas poika ei osaa lukea sujuvasti peruskoulun loppuvaiheessa. Tämä hankaloittaa poikien jatko-opintoihin pääsyä ja sitä kautta työllistymistä. Kouluissa on otettu käyttöön tasa-arvo-ohjelmat tukemaan todellista tasa-arvoa niin eri sukupuolten kuin väestöryhmien kesken. Kaikille tulee taata yhtäläinen oikeus koulutukseen ja siihen tarvittavaan tukeen. Kuntakohtaiset erot on poistettava ja järjestettävä kaikille oikeus opetuksen yhtenevään määrään ja laatuun. Työelämän haasteena ovat miesten ja naisten samapalkkaisuus ja työehtojen yhteneväisyys. Tarvitaan yhteisiä linjauksia siihen, että jyrkkä jakautuminen sukupuolen mukaan eri työtehtäviin kapenee ja että pääsemme samapalkkaisuuteen sukupuolten välillä. Perhevapaiden ja – vastuun tasaisempi jakautuminen on konkreettinen toimenpide työelämän tasa-arvon saavuttamiseksi. Perhevapaiden jakaminen antaa molemmille vanhemmille lapsen kanssa vietettyyn aikaan ja myöskin työssäoloon ja kouluttautumiseen. Eläkekertymä jakautuu myös tasaisemmin ja kohentaa sukupuolten välistä tasa-arvoista asemaa. Meillä ei tule olla lasikattoa työssä etenemisessä, vaan uralla auttavia pitkospuita kaikkien käytettäväksi. On tärkeää kuitenkin muistaa, että kun puhutaan tasa-arvosta, niin se tarkoittaa paljon muutakin kuin sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta. Tasa-arvoon kuuluu ymmärtää erilaiset perherakenteet huomioiden tasavertaiset palvelut ja tukimuodot niin lapsiperheille kuin yksineläville. Yksinelävien huomioiminen omana perhekuntanaan ja menojen kohtuullistaminen ja tasavertainen tukeminen on ehdoton edellytys nykyisessä yhteiskunnassa. Tasa-arvoinen yhteiskunta ei ole tyttöjen maailma tai poikien maailma. Se ei ole tehty eripalkkaisuudesta, syrjinnästä tai epäoikeudenmukaisuudesta. Tasa-arvoinen yhteiskunta tehdään keskinäisestä huolenpidosta ja kunnioittamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä ja välittämisestä.

Loppuun säästetty koulutus

Koulutuksesta ei ole varaa säästää enää euroakaan. Se on säästetty loppuun, mikäli tavoitteenamme on säilyttää tasa-arvoinen koulutusjärjestelmämme. Niin perus- kuin toisen asteen oppilaitokset ovat tunnollisesti säästäneet ja se säästö on otettu nimenomaan opetuksesta. Opetuksesta säästäminen tarkoittaa oppilaan oikeuksien heikentymistä ja opettajan työmäärän kuormittumista. Korkeakoulutkaan eivät ole säästyneet tältä paineelta. Tilavuokrat ja muut palveluhinnat ovat nousseet tasaisesti, mutta opetukseen eli varsinaiseen tehtävään sidottu raha on puolestaan laskenut ja valunut noihin muihin kustannuksiin. Valtionosuuksien pienentyminen on osa syy, mutta myös kunnat tekevät arvovalintoja niiden ohjaamisessa. Katse on suunnattava nyt sisältöihin ja ymmärrettävä koulutuksen merkitys nykyisen yhteiskunnan rakentajana. Tulevaisuuteen satsaaminen vaatii nyt selkeitä ratkaisuja ymmärtämällä ja kuuntelemalla opetuskentän ääntä Me tarvitsemme toimivan varhaiskasvatuslain, missä toteutuu niin työntekijän arvostus kuin lapsen kolmiportaisen tuen muodot. Tarvitsemme satsauksia perusopetuksen uuden opetussuunnitelman toteutumiseen käytännössä ja selkeitä resursseja tuen toteutumiseen lähikouluissa. Koulujen oppimistulosten alueellisia eroja on kavennettava erityisillä tukitoimilla. Toisen asteen koulutuksessa on panostettava joustavuuteen teorian ja käytännön yhdistämi-sessä. Koulutusjärjestelmän on pyrittävä reagoimaan teollisuuden muutoksiin. Tarvitaan toisen asteen opettajien koulutukseen satsaamista uusilla kehittyvillä aloilla, sekä koulutuspaikkojen ja oppisopimuskoulutuksen lisäämistä. Korkeakoulujen on saatava erikoistua vahvuusalueisiinsa ja niiden perusrahoitusta on vahvistettava. Tasokas koulutus on takuu talouskasvulle sekä tasa-arvoiselle ja oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle.

Kahden kerroksen väkeä

Suomen työttömyysaste oli viimeksi tammikuussa mitattuna 8,6%. Työttömänä on siis noin 360 000 suomalaista ja se on noin 30 000 enemmän kuin vuoden 2013 lopussa. Näistä pitkäaikaistyöttömiä eli vähintään vuoden työttömänä olleita on jo 98 5000. Yli 50-vuotiaiden työttömien työnhakijoiden määrä on vuodessa kasvanut 11 000 hengellä. Valtio tukee työllistymistä eri keinoin mm. palkkatuella, työvoimakoulutuksella ja mahdollisuudella erilaisiin työkokeiluihin. Luotamme taulukoihin ja tilastoihin, mutta unohdetaan ettei työttömyyttä ja työttömiä voi käsitellä yhtenä suurena massana. Jokaisen luvun taakse sisältyy inhimillinen tarina, työttömyyden syyt ja seuraukset. Erilaiset työkokeilut ja palkkatuki toimivat aktivoivina toimenpiteinä, mutta sisältävät myös usein ajatuksen halpatyövoiman käytöstä. Niin yksityinen kuin kuntapuoli ottavat pitkäaikaistyöttömiä työkokeiluihin, mikä on sinällään hyvä asia. Työntekijä tekee työttömyyskorvauksella+9 eu-roa/päivä korvauksella saman kuin toinen samaa työtä tekevä täydellä korvauksella. Miksi ei siis palkata sopimuksen mukaisilla palkoilla jos työvoima tarvetta on, vaan halutaan hyötyä toisen epäedullisesta tilanteesta. Ei ole ihme, jos pitkäaikaistyötön ei halua alipalkattuna mennä tekemään töitä. Työt ja työmäärä voi olla sama., mutta status on kahden kerroksen –väen mukaan. Harvemmin nämä tuetut jaksot jatkuvat oikeina työsuhteina, säästösyistä. Tuskin kukaan tai ainakin äärimmäisen harvat haluavat vapaaehtoisesti jättäytyä työelämän ulkopuolelle. Kuten sanottu, liittyy jokaiseen tilanteeseen oma tarinansa. Joku kohtaa työtapa-turman, jonkun sairastuttaa työ. Toinen masentuu ja jää tahtomattaan kotiin. Elämäntilanteet muuttuvat, aina ei mene käsikirjoituksen mukaan. Harva valitsee köyhyysloukkua itselleen. Kannattaa siis asettaa muutamia kysymyksiä itselleen, ennen kuin lähtee arvostelemaan toisten ratkaisuja. Lähtisitkö koulunpenkille 56 –vuotiaana, jos et ole koskaan kokenut opiskelua omaksi lajiksesi? Menisitkö töihin, jos sinulle jäisi 40 euroa enemmän kuin kotona ollessasi ja sekin menee työmatkoihin? Haluaisitko tehdä tuolla 9 euron päiväkorvauksella vastuullista työtä, mistä muut saavat sopimuksen mukaisen palkan? Haluatkoisitko olla se, joka pyytää sosiaalitoimesta lupaa muuttaa tai rahaa lääkekuluihin? Haluaisitko olla se, joka kokee itsensä tarpeettomaksi? Järjestelmämme vaatii kunnollista muutosta ihmisarvoiseen suuntaan. Onko se perustulo vai edes se, että asiointi tapahtuisi yhden järjestelmän ja luukun kautta, tulee ottaa keskusteluun. Jokainen meistä ansaitsee hyvän ihmisarvoisen elämän. Ei saa olla kahden kerroksen väkeä, vaan seisomme kaikki samalla tontilla.

Yhtiöittämisen käytännön seuraukset

Turun Sanomat uutisoi 6.2.15, että Turku suunnittelee ammattikoulutuksen yhtiöittämistä. Viimeaikaisten kokemusten mukaan yhtiöittäminen on synonyymi toimintojen ja palvelujen alasajolle. Ammattiopetuksen yhtiöittäminen tarkoittaa siis sitä, että opiskelijat saavat vain minimiopetuksen ja opettajien määrää tulla vähentämään. Näin on tapahtunut kaupungin muiden toimintojen yhtiöittämisen kanssa. Kuntecilla on paine kymmenien irtisanomiseen, Arkea toimii minimillä tulostavoitteen saavuttamiseksi ja Kaupunginteatterilla käydään orkesterin suhteen yt –neuvotteluja. On vaikea uskoa, että ammattiopetuksen kohdalla kävisi toisin. Toiminnan tehostaminenkaan ei ole yhtiöittämisten ja ulkoistamisen myötä tehostunut, vaan ennemminkin byrokratisoitunut ja hidastunut. Tämä ei ole tekevien käsien syy, vaan he tekevät tuplamäärän töitä. Tämä näkyy siistijöiden alueiden kasvuna, kiinteistönhoitajien toimipisteiden lukumäärien kasvulla ja palkanmaksun takkuamisena Taitoa oy:n suuren työmäärän alla. Konkreettisimmillaan tämä näkyy siinä, että ennen koulun keittiöön ilmoitettiin mille päivälle tarvitaan retkieväät ja homma hoitui. Lisäkustannuksia ei tullut, koska sama määrä puuttui lounaalta. Tällä hetkellä asiasta tehdään tilauslomake, mikä lähetetään eteenpäin ja tämä tuottaa välillisiä kuluja. Saatikka se, että keskisuuren koulun joulupuuro maksaa parisataa euroa ekstraa, koska se ei sisälly sopimukseen. Tämä on pois suoraan koulun budjetista eli pois oppilailta. Samassa uutisessa vilauteltiin ryhmäkokojen kasvua. Se, että edelleen puhutaan ryhmäkokojen kasvusta ja integraatiosta vääristää koko opetuksen talousajattelun. Tämän sanataiteilun taakse on tosin hyvä pii-loutua ja välttää todellisten vaikutusten myöntäminen. Käytännössä koulut saavat tietyn määrän rahaa kalenterivuosittain, minkä perusteella rehtori tekee seuraavan lukuvuoden suunnitelmat. Mikäli tuo saatava summa on pienempi kuin edellisvuonna, niin se tarkoittaa sitä että opettajia on vähennettävä, josta seuraa tämä ryhmäkoon kasvu. Rahaa ei mistään yhtäkkisesti lisää lukuvuoden aikana tule. Ilman valtion ylimääräistä rahoitusta koulut olisivat syvällä nesteessä ja laittomassa tilassa. Jokaisella oppilaalla niin perus- kuin toisella asteella on oikeus kolmiportaiseen tukeen. Jos rahaa ja henkilökuntaa ei ole tarpeeksi, niin se oikeus ei toteudu. Olisiko aika myöntää, että yhtiöittäminen ei ole onnistunut ja keskittyä toimivan kunnan toimintojen palauttamiseen. Keskiössä tulisi olla kuntalainen, ei konserni.

Koulutukseen panostaminen luo kasvua

Majaniemi kirjoittaa aiheellisesti (TS 26.1.15)siitä, että on avattava selkokielellä mitä konkreettisia toimenpiteitä talouden kasvu edellyttää. Teollisuuden rakennemuutos on ollut todellisuutta jo aikansa. Paperiteollisuus ei ole enää Suomen vientivaltti ja Nokian tarina on lopuillaan eli on panostettava uusiin alueisiin teknologiateollisuudessa. Teknologiateollisuudessa on otettu isoja harppauksia taantumasta huolimatta ja se kattaa edel-leen 50% Suomen viennistä ja täällä Varsinais-Suomessakin 47% koko alueen viennistä. Panostus ja kehittäminen tarkoittavat investointeja eli rahaa. Tähän ajattelumalliin ei sovi julkisen ja yksityisen sektorin vastakkainasettelu, vaan se vaatii molemminpuolista yhteistyötä. Yksityiseltä tarvitaan uskallusta investoida uusiin aluevaltauksiin kuten teolliseen internetiin ja digitaalisuuteen. Valtio voi olla mukana tukemassa uusia kasvuyrityksiä mm. pitkäjänteisillä veroratkaisuilla. Lisäksi tarvitaan koulutukseen panostamista. Ei riitä, että pelkästään tutkimukseen satsataan, vaan on nähtävä toisen asteen koulutuksen tärkeys tulevaisuuden tekijöissä. Koulutusjärjestelmän on pyrittävä reagoimaan teollisuuden muutoksiin. Käytännössä tämä tarkoittaisi toisen asteen opettajien koulutukseen satsaamista uusilla kehittyvillä aloilla, sekä koulutuspaikkojen ja oppisopimuskoulutuksen lisäämistä. Laadukkaan perusopetuksen lisäksi on tunnistettava toisen asteen merkitys tulevaisuuden tekijöiden alustana.